True Lies

Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen.

25.4.06

Finaali

Tuttuuden tunne on kadonnut. Ei enää sanoja turhanpäiväisyyksistä, ei enää naurua teevee sarjoista. Kysymys vain, että oletko miettinyt meidän tilannetta. Ei ole enää järkeä jatkaa, oma sanoi. Ei ole enää omaa, on entinen. Sormus on vieressä, se ilkkuu minua. En tiedä mitä tunnen. Olen vapaa. Olen alttiina kaikelle, mitä maailma minulle antaa. Vapaus tuntuu painostavalta nyt, sillä en enää tiedä mitä se tuo tullessaan. Minua on peloteltu. Pitkän suhteen jälkeen, että en löydä enää ketään, kuka minua rakastaa ja kuka tahtoisi perustaa perheen kanssani. Minä olen pettänyt odotukset kaikilta läheisiltäni. Ei ole tulossa kesähäitä parin vuoden päästä. Ja tiedätkö, en tahdo alkaa katumaan. En enää. Toivottavasti löydän jostakin voimaa yksinäisiin hetkiin, toivottavasti vielä löytyy ystäviä, jotka pitävät minusta sellaisena kuin olen.

Voinko olla luottamuksen arvoinen enää kenellekään? Voiko minuun luottaa myös vieras, sillä se on nähnyt ja kokenut minun kanssani tämän. Minä tein väärin moraalisten sääntöjen mukaan. Mutta se ei tuntunut väärältä. En kadu sitä hetkeäkään. Minä koin jotakin kaunista, sain mahdollisuuden alkaa alusta minuna itsenäni, ilman rooleja. Minä olin sen silmissä aluksi pintaliitäjä ja se piikitteli minua kaikilla mahdollisilla keinoilla. Minä pidin sitä huomionhakuisena ja olin kateellinen siitä kuinka hyvältä sen suhde kuulosti. Minä vihasin sitä aluksi, mutta pian olimme ystäviä ja puhuimme kaikesta keskenämme. Se nauroi minulle kuinka olen välillä kuin pikkutyttö. Ja en ole pikkutyttöä sisälläni tuntenut pitkään aikaan. Aina niin vastuullinen, pitäen yllä roolia tasapainoisesta aikuisesta. Minun maailmani horjahti, itsenäistyin ja tunsin jotain täysin uutta. En valehdellut mistään, en sanonut että olisin unelma. Olin oma itseni, sekopäinen seikkailija, jolla ei ole jalat koskaan maassa. Minusta ei järkevää saa tekemälläkään.

Loppu. Siitä seuraa alku. Seuraahan? Minulta kysyttiin kenen luo olen menossa. Sanoin, että onko pakko vastata noin itsestäänselvään kysymykseen. Minä en jaksanut alkaa enää valehdella. Valhe on ohi. Minä valehtelen nyt vain itselleni. Minä en suostu ajattelemaan mitään ikävää tulevaisuudesta. Pelko vain saisi minut jämähtämään paikoilleni ja kuolisin sisälleni.

Tunteet. Minä en tunne mitään. Olen tyhjä. Pelkään huomista, sillä entä jos en osaa tuntea mitään enää koskaan. Tiedän tuntevani. On hassua edes ajatella niin. Olen täynnä tunteita nytkin, ne vain kuolevat ennen ajatuksiin pääsemistä. Käsken niiden olla hiljaa. Jotta olisi joku järkevä tila missä pystyä elämään nyt.

Minä avaan suuni aina välillä. Pystyn sanomaan normaaleja asioita, kysymään tyhmiä kysymyksiä. Välillä kerron, mitä pitää hoitaa kun lähden. Minulla ei ole mitään mukaan, koti on oman rakentama. Jos saan asunnon, jota havittelen, se on valmiiksi kalustettu. Minulla ei olisi varaa kalustaa sitä mitenkään. Minulla on vain vaatteeni ja astioita. Helppo muutto tulossa. Voi luoja, kun vatsaa vääntää ajatuskin minusta yksin.

Olen läheisriippuvainen. Esittänyt aina kysymyksiä muille ystäville eron hetkinä, että voivatko he kuvitella olevansa joskus yksin. Varmana siitä, että itsellä on turvattu tulevaisuus. Itsestäänselvyys suhteessa on pahasta. Se ei vie kuin kohti varmaa loppua. Jos minä joskus pääsen suhteeseen, en tahtoisi koskaan olla varma tulevaisuudesta. Päivä kerrallaan kohti jonkinlaista ratkaisua, johon päädyttäisi yhdessä. Ilman haaveita.

Odotan huomista, että pääsen pakoon. Hetkeksi turvaan jonnekin, jossa minua ei pelotella tulevaisuudella, vaan jossa minut otetaan vastaan sellaisena kuin olen. Tunteellisena hölmönä, joka tekee tyhmiä asioita.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home