True Lies

Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen.

25.4.06

Odotus

Kun herää aamulla ja huomaa kellon olevan liian vähän, turhautuu. Pyörii peiton alla patjalla lattialla ja kuuntelee kellon tikitystä seinällä. Ei kiire mihinkään, mutta sen lyönnit muistuttavat siitä, että aika menee eteenpäin. Maailma on pysähtynyt. Kääntää kylkeään uudestaan ja uudestaan, laittaa tyynyn mukavammin pään alle. Nukkuisit vielä hetken aikaa, että unohtaisit maailman pysähtyneisyyden. Ja uni tulee.

Unessa keskellä talvea, aurinko sinistä hankea vasten. Minä pujottelin suksilla puiden välistä kohti karmiinin punaista aurinkoa. Ja hetkessä olin talossa, jossa oli huoneita huoneiden sisällä. Minut juotettiin humalaan, minä etsin yhtä huonetta. Pitkiä käytäviä joiden seiniä pitkin horjuin humaltuneena. Huoneen päässä ovi. Vieras on siellä. Vieras, rakas. Ja avasin oven, mutta huone oli tyhjä. Huoneen ikkuna oli auki. Vieras, se on poissa.

Heräsin jossain vaiheessa. Lihaksia särki. Patjalla nukkuminen sattuu. Mutta ei niin paljon kuin käpertyä oman viereen. Oman joka tietää vieraasta. Tänään juoksin ympäri kaupunkia, oli asioita hoidettavana. Vain siksi, että pääsisin vieraan luo huomenna. Odotan sitä kovasti, vaikka minun odotukseni ei tuo minkäänlaista helpotusta tähän tilanteeseen. Vajoan syvemmälle.

Vieras ei vastannut viesteihini tänään. Odotusta, että puhelin ääntäisi, että se kertoisi minulle kuinka se ilahtui minun viestistäni. Se nauraa minulle puhelimessa, että se unohti sen äänettömälle. Tietenkin.

Minä odotan ratkaisun saapuvan. Minä katson ajan juoksevan ylitseni ja yritän miettiä. Ajatukset poukkoilevat päässäni seinästä toiseen, enkä saa mistään kiinni. Pitäisikö antaa ajan juosta lisää, odottaa että valaistuksen hetki ilmestyy ja vastaus leijuu edessäni. Ei se niin mene. Koettelen itseäni ajatuksillani ja liika pohtiminen saa minut pelkäämään.

Kenelle minä puhuisin? Vieras menee välillä omia menojaan, eikä se viitsi puhua minun kanssa, kun sen ystävät on läsnä. Minä istun yksin asunnossa ja kirjoitan. Kirjoitan turhia sanoja julki, jotka eivät helpota minua mitenkään. Olen väsynyt. Olen väsynyt kaikkeen, eikä hymy nouse kasvoilleni enää yhtä helposti. Näytän väsyneeltä ja tunnun väsyneeltä

Vieras sanoo että se vie minut juhlimaan. Varmasti. Minusta onkin juhlimaan. Minusta on miettimään kaikkea muuta kuin tätä. Anna aikaa itsellesi. Olen helvetti kyllästynyt odottamaan kaikkea. Kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten mielipiteitä siitä kuinka julma minä olen. Voi kyllä minä julma olen ja olisi aika tulla pieksetyksi tuhansiksi paloiksi, että voisi aloittaa alusta kokoamaan itsensä ja opettelemaan kuinka ihmisiä tulisi kohdella. Minä en ansaitse ketään, ellen osaa kohdella heitä heidän ansaitsemalla tavallaan.

Olen sekaisin vieraasta. Siinä on kaikki mitä minä haluan. Se menee ja tulee miten haluaa, mutta omistautuu minulle kun olen sen kanssa. Minä istun koneen ääressä eron hetkinä ja odotan sen yhteydenottoja. On hyvä, että se menee ystäviensä kanssa. Sillä on ystäviä. Minun totuuteni karkotti kaikki. Minulla ei ole ketään. Ei nyt.

Mitä minulle tapahtuu? Mitä sitten kun painan oven kiinni ja avaan sen jossain muualla? Tekeekö aika minusta paremman ihmisen? Entä jos juoksen liian aikaisin toisten syliin hakemaan lohtua? Mistä tietää, että aika on ollut tarpeeksi pitkä tekemään ihmisen ehjäksi? Vieras sanoo, että mietin liikaa. Minä mietin, jotta ajatukset herättäisivät minussa tunteita joiden antamien vastausten turvin tekisin ratkaisuni. Minä en elä järjestä, järkipuhe ei ole minua varten. Minä elän seikkailusta, tyhmistä ratkaisuista, uhkapelistä ja varomattomuudesta. Minä tahdon mennä ja tulla, selittämättä kenellekään mitään. Tahdon vaalia kaikki kokemukset itselleni, eläen joka hetken täysillä. Ei niin, että elämä menee ohi ja minä jäin pois matkasta. Minä tarvitsen ihmisen, joka ymmärtää minua.

Minä odotan. Odotusta odotuksen jälkeen. Se on elämäni.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home