True Lies

Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen.

24.4.06

valheita

Missä vaiheessa todellisuus on niin hukassa, että et enää tiedä mistä aloittaa. Pistät pystyyn anonyymisti päiväkirjan, kaikkien silmien eteen kertomaan tarinaasi ja odotat sen auttavan sinua. Mitä sinä odotat elämältäsi? Että kaikki olisi helpompaa, saisit vastauksen kaikkeen muilta, jotta ei tarvitsisi ottaa vastuuta omista tekemisistään. Ehkä pelkäät tulevaisuutta, toivot, että nykyinen tilanteesi olisi turvallisin. Olisihan se turvallisin, mutta se ei anna sinulle enää mitään. Jäät siihen, pyörimään ympyrää, etkä tunne enää mitään.

Kaikki romahti. Joskus minä rakastin. Rakastin tuota miestä vuosia. Minä palvoin sitä ja tein kaikkeni sen eteen. Minä halusin naimisiin ja lapsia. Mies pyysi odottamaan. Minä odotin. Nyt minä nukun yöni olohuoneessa patjalla lattialla ja toivon pääseväni pois tästä asunnosta. Seinät kaatuvat päälle. "Rakastatko sinä vielä minua?", se kysyi minulta. Minä käännyin katsomaan sitä riisuessani vaatteita ennen nukkumaan menoa. Se oli kännissä ja minä sanoin, että en enää tiedä. Minä rakastan, mutta en enää niin, että himoitsisin ja olisin valmis jakamaan sen kanssa loppuelämäni.

Minä rakastuin toiseen mieheen. Minä katson sitä kuin se olisi viimeinen toivoni. Minä rakastan sitä ylitse kaiken. Mutta minusta ei ole lähtemään tästä suhteesta vain sen vuoksi, että pistän pääni hädissäni toiseen samanlaiseen. Minä en enää tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minulle on aina annettu vastaukset kaikkeen ja minä olen kuunnellut ja toiminut niinkuin muut ovat minulta odottaneet. Hetkittäin minä toivon että kaikki olisi vain ohi, että minulla ei olisi mitään. Että minua ei olisi. Tai olisi, mutta ei minuna. Olisin omassa tilassani, omillani. Että minua ei kukaan kuuntelisi, eikä kukaan puhuisi minulle. Että kulkisin muukalaisena ihmisten joukossa, kuulisin oman itseni äänen sisältäni.

Mies ei puhu minulle mitään. Minä kysyn ja pyydän sitä puhumaan. Sen vastauksilla todennäköisesti ei ole enää mitään merkitystä, minä en välitä. Mitä minulle tapahtui? Minulla on olo kuin olisin jäänyt jyrän alle. Haluan ottaa sormuksen pois, purkaa kihlauksen. Soitin tänään asuntoilmoituksesta. Pieni yksiö keskustassa. Pääsen katsomaan sitä pian. Älä tuomitse minua, sillä olen itseäni ruoskinut jo asian puitteissa kauan. Olen hajalla ja rikki.

Mutta se onnentunne. Mistä se nostaa välillä päätään. Se tulee naurusta, aamuisesta kaurapuurosta. Se tulee suudelmasta, läheisyydestä. Siinä se on, unelma. Toive. Se on raskas kantaa tietämättä tulevasta mitään. Mutta se on tässä ja nyt. Se on sunnutaiaamun hiljaisuudessa, se on katseessa kun olen matkalla kotiin. Se on vieraassa katsojassa, josta on tullut minulle oma. Vieras rakkaus. Oma rakkaus on kuin ystävän kanssa nauraminen. Oma rakkaus on naurua krapulassa pizzalla, oma rakkaus on aina niin laimea. Mikä tekee vieraasta sen paremman? Uutuus? Täydellinen kemia? Onko se selitys itselle vain siitä, että uskot sen olevan parempaa. Miksi minä olen vielä tässä? Minä olen raukka ja voimaton. Minä säälin omaa rakkautta ja pyydän sitä vaikenemaan, kun se sanoo, että sen elämällä ei ole muuta merkitystä kuin perustaa perhe kanssani. En tahdo perhettä kanssasi. En tahdo sinusta mitään, sillä sinä elät vain minun silmieni kautta. Sinä et tahdo omaa, sinä et tahdo ystäviä, koska sinulla on minut. Sinä ahdistat minut nurkkaan sillä, että olen kaikkesi. Ja nyt nauravat ne, jotka toivovat, että joku palvoisi maata jalkojen alla. Minun maani on kulunut loppuun, minä en nauti enää tästä.

Katkeroituisinko loppuelämäkseni, jos jäisin? Kadunko sitä jos lähden? Minä en osaa vastata mihinkään. Mutta tartuin puhelimeen tänään ja soitin siitä asuntoilmoituksesta. Minä tahdon omaan kotiin. Nyt jo, viimein. Sinne missä minuus asuu ja yksinäisyydellä on sittenkin kauniimpi sävel kuin yöllisellä nyyhkäyksellä rakkaudettomuudesta.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home