True Lies

Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen.

8.10.06

Matkoja

Ehkä eniten tunteita, on niissä paikoissa joissa jotakin uutta on edessä ja jättää taakseen jotain. Sitä hyvästelee pysäkillä rakkaansa. Lentoasemilla riemun kiljahduksia, juna-asemalla suudelmia. Mutta nämä ajat, jolloin odottaa vai odottamistaan... Nämä ovat tuskallista aikaa ja samalla niin suloisia, kun tietää tulevansa palkituksi parhaalla mahdollisella tavalla. Minä olen matkustanut paljon ja silti niin vähän.

Saa mennä kauas, että näkisi lähelle, sanotaan. Kaukana sieltä, missä on turvallista ja jossa kaikki ei olekaan niin helposti saavutettavissa kuin omissa turvallisissa ympyröissä. Mutta entä nyt, kun istun omassa asunnossani kuunnellen syyssateen hakkaavan ikkunaani ja tuntuu että näin kaukana en ole koskaan ennen ollut. Vaikka kaikki on lähellä samalla lailla kuin ennen, kaikki menee niin kuin ennen. Kummallista on, että olenkin muuttunut niin paljon, että en kestä sitä jatkuvaa samaa päivästä toiseen. Pidän toisaalla päiväkirjaa tavallisesta arjestani, tämä taas rakkauden suloisesta ja sietämättömästä tuskasta.

Minä vain odotan, asunnossani jossa ei ole edes kunnollista valoa. Talvi tekee tuloa ja minä istun pimeässä käpertyen itseeni enemmän kuin koskaan ennen. Ja huomaan kuinka turvaton oloni onkaan, ei tunnukaan enää hyvältä olla yksin. Kun kaikki on tylsää ja mautonta. En voi jakaa elämäni iloja sillä hetkellä kenenkään kanssa, eikä mikään tunnu hyödylliseltä, kun tekemiäni asioita ei kukaan kommentoi ja niistä ei nauti.

Pelkäsin syksyn tuloa, mutta en tarpeeksi. Ajattelin, että olen silti tarpeeksi vahva kulkemaan sen rakkauden voimalla mitä minulla nyt on. Mutta olenkin aivan hukassa. Olen vihainen näille samoille seinille, kun ne katselevat pakonomaisesti toistettuja päiviäni. Aikaisin ylös, opiskelemaan, läksyt ja nukkumaan. En nauti elämästäni yksin, sillä elän vain rakkaani kanssa. Olen riippuvainen seurastasi, olen riippuvainen tuomastasi turvasta. Ei sinun tarvitsisi minua kannatella, minä kyllä jaksaisin itsekin päättää elämästäni. Mutta tahtoisin turvaa, vihaan tätä samankaltaisuutta, ilotonta elämääni yksin.

Minä unohdan päivittää tätäkin päiväkirjaa, minä alan laiskistumaan. Kangistun kaavoihini. Ihan kuin vuoden ajat vaikuttaisivat minuunkin, saisivat painumaan horrokseen ja katoamaan olevasta maailmasta. Minä en jaksaisi kuunnella muita, minä en oikeastaan edes kuule niitä. Ympärillä tapahtuu kummallisia asioita ja minä mietin vain minun parisuhdettani. Jatkuvaa ratkaisun keksimistä siitä, mikä tekisi minut onnelliseksi.

Ei, en minä onneton nyt ole. Olen hyvin onnellinen saamastani rakkaudesta. Minä dramatisoin, minä kärjistän kaikki pienet asiat ja niistä pienistä asioista paisuu niin käsittämättömän suuri sotku, ettei se voi johtaa kuin väärinkäsityksiin. Kukaan ei sanonut tämän olevan helppoa, enkä oikeastaan uskonutkaan niin. Kun suhde alkaakin salassa, että ollaan petetty omia kumppaneita, tultu takaisin ulkomailta kertomaan kumppaneille (kumpi totuuden, kumpi valheen), että ohi on kaikki ne vuodet, niin ei kait sen voi olettaakaan sujuvan kuin ruusuilla tanssimisen. Sitä pelkää ja epäilee kuitenkin, vaikka se alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Se vie aikaa, että lakkaa vertaamasta itseään edelliseen ja uskoo siihen, että jos valinta on jo tehty sille on ollut syynsä.

Mutta minä ainakaan naisena en kyllästy kuulemaan miksi olen ainutlaatuinen ja rakastettava. Se hivelee itsetuntoa, saa tuntemaan erikoiseksi. Vaikka enhän minä erikoinen olekaan, en koskaan luvannutkaan olevani jotain ainutlaatuista ja parempaa. Minä muistan kyllä, että tunsin kovasti tuskaa silloin, kun mietin ratkaisuni seurauksia. Että kantaisinko ehkä syyllisyyttä koko loppuelämäni mukanani, kun jätin entisen nykyiseni vuoksi. Mutta en minä enää oikeastaan mieti koko asiaa, se alkaa pikkuhiljaa kaikota mielestä. Häviää äänet, kasvot, muistot ja ne korvautuvat uusilla asioilla. Silloin kun minä pelkäsin, pelkäsin myös, että menettäisinkin tilaisuuden saada elämääni jotain ihanaa ja ehkä sen oikean. Minä haaveilin silloin asioista, joiden tietenkin luulin olevan vaaleanpunaisten lasien läpi katsottua. Ja olivathan ne, kesäiset huvipuistoreissut, suudelmat vesisateessa, rakastelu koko päivän, hassujen asioiden puhuminen yöllä. Ja ne kaikki kävivät toteen. Ihan uskomatonta, ei sitä todeksi uskonut, että oikeasti voi kolahtaa niin lujaa, löytää täydellisen puoliskon.

Joka on niin epätäydellinen. Eihän sitä suostu miettimään silloin, että entä hetket kun huudetaan toiselle, toisen ääni raivostuttaa... Haave aineellistuu täydelliseksi olemassa olevaksi lihaksi ja vereksi joka onkin täysi vastakohta omalle itselleen. Ja niin on hyvä, sillä todellisuuden on joskus iskettävä vasten kasvoja kuin märän lapasen, sen on satuttava niin lujaa, että tajuaa ettei toinen ole kuolematon haavekuva, vain todellinen. Rakastettava siltikin niin vikojensakin kanssa...

Minä odotan niin kovasti. Sateen lakkaamista, talven tuloa. Ja sinun kasvojasi omiani vasten.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home